lauantai 28. joulukuuta 2013

Kyllä on maailman kirjat sekaisin...

Näin totesi eräs kävelijä kovaäänisesti seuralaiselleen, kun näki minut äitini kanssa metsässä. 

Kosteaa keliä uhmaten päätimme äitini kanssa lähteä ulos. On ollut ihanaa laiskotella, maata, lukea, tehdä käsitöitä, mutta kyllä ihminen tarvitsee raitista ulkoilmaa. Niinpä ensimmäiseksi tyhjensimme kompostorin ja sitten lähdimme kävelemään. Äitini ehdotti, että emme tekisikään jalkakäytävä lenkkiä, vaan lähtisimme metsään. Ehkä hän ei olisi kehdannut kulkea julkisesti kanssani, koska minulla oli jalassa saviset pihahousut, tiedä häntä. Lähdimme siis metsää kohti, tien reunaa tallustellen. Puolivälistä isoa, pitkää ja jyrkkää mäkeä lähtee sivutie sorakuopalle. Poikkesimme sivutieltä heti metsän puolelle ja ihan oli pakko hiukan katsella alaspäin, että josko sieltä löytyisi suppilovahveroita. Eihän niitä enää pitäisi olla, joulukuun lopulla, mutta kun on ollut lämmintä ja sateista, niin päätimme kokeilla onnea. 

Vähän aikaa kiertelimme rinnettä ristiin rastiin, mutta ei sieltä mitään löytynyt ja sadekin yltyi, joten päätimme jatkaa matkaa. Ei löytynyt enää... Mutta sitten, ihan yllätten yhden kannon juurella näkyi jotain epämääräisen ruskeaa. Ja kun kumartui lähemmäs, niin muutama vetinen suppilovahverohan siinä oli. Yksi oli pakko tuoda kotiin todisteeksi, että Viattomien lasten päivänä voi vielä sienestää ja saada saalista...

Todistusaineistoa

1 kommentti:

  1. Totta puhut, ihminen tarvitsee raitista ilmaa kaiken lötköttelyn keskellä. Harvoin sitä kompostia joulunpyhinä käännetään, joten ainakin siltä osin maailmankirjat ovat vähän sekaisin.

    VastaaPoista